Neeman ja Kaisan tarina: syrjimättömyys ja kulttuurisensitiivisyys maahan muuttaneiden naisten S2-opetuksessa

Teksti: Reea Hinkkanen

Maahan muuttaneiden naisten suomen kielen opetuksessa on monenlaisia haasteita. Nämä liittyvät opetusmateriaalin syrjimättömyyteen ja kulttuurisensitiivisyyteen. Antropologiseen kulttuurin muutoksen teoriaan pohjautuva opetusmenetelmä ja -materiaali voivat tarjota ratkaisuja näihin haasteisiin.

Voit lukea englanninkielisen tiivistelmän tekstistä täältä (PDF-tiedosto, EN, 26 kilotavua / kB).

Neema ja Kaisa ovat UFFissa. He kokeilevat päälleen vaatteita, miettivät värejä ja kokoja, jotka heille sopivat. Neema on nuori, tansanialainen maahan muuttanut nainen. Kaisa taas on kantasuomalainen. He molemmat asuvat Vuosaaressa, vaikkakin Kaisa on muuttamassa Herttoniemeen. Neemalla on työpaikka kitaransoiton opettajana, ja Kaisa vielä opiskelee englantia. UFFista löytyy kirkkaan värinen paita Kaisalle, ja Neema ostaa farkut. He poistuvat iloisina liikkeestä.

Neema ja Kaisa ovat fiktiivisiä hahmoja, ja UFF on vain yksi niistä monista paikoista, joissa he ovat vierailleet. Heidän yhteiset retkensä ja keskustelunsa ovat tutustuttaneet Neemaa, ja Neeman mukana joukkoa maahan muuttaneita naisia suomen kielen keskustelukurssilla suomalaiseen kulttuuriin, ympäristöön ja tietenkin kieleen. 

Kaisa toimii teksteissä kulttuurisensitiivisenä oppaana. Hän kertoo suomalaisesta kulttuurista kuunnellen Neemaa ja yrittäen ymmärtää tämän näkökulmia. Kurssin tarkoitus on kehittää eritaustaisten ja jokseenkin eritasoisten maahan muuttaneiden naisten keskustelutaitoa suomeksi, mutta samalla kulttuurisensitiivisesti kotouttaa heitä uuteen kulttuuriseen ympäristöön.

Olen tämän ryhmän opettaja ja tuottanut opetusmateriaalin itse. Olen koulutukseltani sosiaali- ja kulttuuriantropologi (VTT) ja Tansanian tutkija. Minulla on koulutukseni puolesta mahdollisuus tarkastella suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria myös tansanialaisin silmin, ja oivalsin suomen kielen opetustyössä, että tämän hyödyntäminen voisi olla avain mielekkääseen kielen oppimiseen.

Olen toiminut Monika-Naiset liitossa vapaaehtoisena suomen kielen opettajana vuodesta 2016. Olen tuona aikana oppinut paljon suomen opetuksesta ja samalla siitä, että maahan muuttajille suunnattu opetusmateriaali ei monelta osin ole syrjimätöntä. Syrjintä (jolla tässä tarkoitan lähestymistapaa, joka ei ole kulttuurisensitiivinen) opetusmateriaalissa on tietenkin paljolti tahatonta, mutta se ei mielestäni tee siitä sen oikeutetumpaa. Tästä syystä Neemasta tuli tansanialainen sankarittareni, ja opetusmateriaalillani pyrin sekä syrjimättömyyteen että maahan muuttaneiden naisten voimaannuttamiseen, ja materiaalini on saanut hyvän vastaanoton opiskelijoilta.

Mitä antropologia voi tuoda S2-opetukseen?

Sosiaali- ja kulttuuriantropologia opettaa ensisijaisesti katsomaan maailmaa toisen (kulttuurisin) silmin. Antropologit keskittyvät opinnoissaan usein yhteen vieraaseen kultutuuriin vaikkakin jotkut tekevät niin sanottua antropologiaa kotona, eli tutkivat suomalaista kulttuuria. Antropologiassa on erilaisia suuntauksia lääketieteellisestä antropologiasta poliittiseen antropologiaan. Yksi antropologian alalaji on soveltava antropologia, johon liitäisin myös oman työni maahanmuuttajanaisten parissa. Soveltavassa antropologiassa antropologisia teorioita yhdistetään käytäntöön.

Yhteistä melkein kaikille antropologeille on tutkimusmenetelmä, jota kutsutaan osallistuvaksi havainnoinniksi. Tässä menetelmässä sanan mukaisesti tutustutaan (vieraaseen) kulttuuriin osallistumalla sen edustajien elämään ja tarkkailemalla sitä. Tähän artikkeliin en ole sisällyttänyt osallistuvaa havainnointia kurssiltani, sillä jatkuvasti vaihtuvalta opiskelijaryhmältä olisi joka kerta pitänyt kaikilta erikseen kysyä antavatko he siihen luvan. 

Itse olen tutkinut naisten hedelmättömyyttä ja kulttuurin muutosta Tansanian sukuma-nyamwezi-alueella. Olen seurannut naisten elämää, tehnyt haastatteluja hedelmättömyydestä, seurannut parantajia työssään ja keskustellut paikallisen päällikkösuvun edustajien kanssa (Hinkkanen 2009). Puolentoista vuoden työn jälkeen, maailma avautui minulle sukuma-nyamwezin silmin. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että antropologiudestani on ollut paljon hyötyä S2-opettajan työssä. En ole pätevä suomen opettaja, vaikka tiedänkin siitä jo paljon, mutta pätevyyteni on eri kulttuurien kohtaamisessa.

En väitä, että tuntisin kaikki kulttuurit, joita opetustyössäni olen kohdannut, keskittyväthän antropologit yleensä erityisesti yhteen kulttuuriin, kuten minä sukuma-nyamwezeihin. Olen kuitenkin opintojeni aikana lukenut niin paljon niin sanottua vertailevaa etnografiaa ja kuunnellut esitelmiä kulttuureista ympäri maailmaa, että voin sanoa omaavani melkoisen laajan vieraiden kulttuurien tuntemuksen. Pystyn keskustelemaan morsiusmaksuista islamilaisessa maailmassa ja myötäjäisistä Intiassa tai Suomessa. Kaikkien kulttuurien tuntemuksen sijaan pidän kuitenkin tärkeimpänä antropologista otetta; sitä, että on avoin ja kiinnostunut vieraista kulttuureista – uteliaisuutta, ja sitä että haluaa ottaa toisen ja toiset lähtökohdat vakavasti, oli se sitten luokkahuoneessa tai sen ulkopuolella. 

Kulttuurirelativismista ja kotoutumisesta

Ajattelen, että kulttuurilla on kaikki merkitys, ja tämä näkyy opetusmateriaalissani. Kulttuurit eivät ole itsenäisiä saarekkeita vaan nimenomaan niiden väliset suhteet tekevät niistä erilaisia (Levi-Strauss 1952: 10; ks. Sahlins 2004: 74), ja kulttuuri määrittää sen, mitä arvostamme, ja miten näemme asiat (ks. Sahlins 2004: 4). Tällä näkemyksellä en tarkoita kulttuurisia stereotypioita ja pyrinkin materiaalissani realistisen Suomi-kuvaston tarjoamiseen (vrt. Bodström 2020: i).

Materiaalissani Kaisa inhoaa hiihtämistä, kun taas Neemasta se vaikuttaa hauskalta. Ei olekaan syytä tarjota maahan muuttaneille näkemystä siitä, että kaikki suomalaiset rakastaisivat esimerkiksi juuri hiihtoa, sillä se ei pidä paikkaansa.  Toisaalta materiaalissa Neema kauhistelee sitä, miten Kaisa syö vasemmalla kädellä, sillä Neemalle vasen käsi on likainen, saastunut käsi. Tämä on tansanialaisille, sekä kristityille että muslimeille, neuvottelematon kulttuurinen sääntö, niin kuin se on koko islamilaiselle maailmalle. Samanlainen kulttuurinen neuvottelemattomuuden paikka suomalaisessa kulttuurissa on esimerkiksi yksilönvapaus. Siitä luopuminen tuntuisi meistä käsittämättömältä ajatukselta, vaikka monissa muissa kulttuureissa, kuten yleisesti ottaen tansanialaisissa kulttuureissa, yhteisö menee yksilön edelle. 

Amerikkalainen antropologi Marshall Sahlins (ks. 1989; 2004: 2), joka painottaa kulttuurin merkitystä, tarkastelee kulttuurin muutosta prosessina, jossa kulttuuri muuttuu aina omilla ehdoillaan, vaikka muutos olisi pakotettuakin. Toiset kulttuurit ovat herkempiä muutokselle kuin toiset (Sahlin 1989: xii), ja Ihmiset harkitsevat luovasti kulttuurisia konventioitaan. Näin ollen kulttuuri muuttuu toiminnan kautta. Tämä pitää paikkansa erityisesti kulttuurien välisessä kohtaamisessa.  Jos kulttuuri on, kuten me antropologit väittämme, merkitysten järjestelmä ja merkityksellinen järjestelmä, toiminnassa nämä merkitykset ovat siis aina vaarassa (Sahlins 1989: vii, ix, 149; 2004: 11, 146). Kaikkea ei kuitenkaan voi improvisoida, väittää Sahlins (1989: x), vaan vanha systeemi projisoituu muutoksessa uusissa muodoissaan. Kotoutuminen voidaan mielestäni nähdä eräänlaisena yksilötason kulttuurinmuutoksena, oli se sitten ulkoapäin pakotettua tai vapaaehtoista.[1] 

Sahlins (2004: 125-193) puhuu kulttuurista ja toimijuudesta historiallisessa muutoksessa ja onkin todettava, että vain harva maahanmuuttajanainen on asemassa, jossa hän voi muuttaa nopealla aikavälillä kulttuurisia rakenteita laajemmin (Sahlins 2004: 155), mutta muutos saattaa tapahtua heissä itsessään, heidän lähipiirissään ja aikaa myöten koko heidän yhteisössään. Mielestäni kotouttamisen pitäisi lähtökohdiltaan sitoutua tähän näkemykseen kulttuurin muutoksesta, ja tämä on opetusmenetelmäni ja materiaalini keskiössä. Jotta maahan muuttanut (nainen) voi omaksua sen, miten meillä täällä Suomessa ajatellaan tai miten meillä toimitaan, on hänen saatava nimenomaan avoimesti tarkastella suomalaista kulttuuria omista kulttuurisista lähtökohdistaan.

Eräs oppitunti ihailusta

Erään oppituntimme aiheena oli ’Ketä sinä ihailet?’. Tekstissä Neema ja Kaisa istuva Kaisan olohuoneessa ja puhuvat siitä, mitä he tulevat tekemään syksyllä. Kaisa jatkaa englannin opintoja Helsingin yliopistossa, ja Neema taas opiskelee kitaran soittoa. He sopivat, että he voivat soittaa ja laulaa yhdessä, sillä Kaisa tykkää laulamisesta. Musiikista he siirtyvät keskustelemaan siitä, keitä he ihailevat. Kaisa ihailee malilaista laulajaa Fatoumata Diawaraa, ja Neema sanoo ihailevansa eniten omaa äitiään. Kaisa pyytääkin Neemaa kertomaan jotain äidistään. Neema kertoo, että kun hän oli lapsi, äiti oli hänen mielestään maailman kaunein. Hän on viisas, hellä ja ymmärtäväinen. Neeman äiti asuu Tansaniassa, ja Neema kertoo ikävöivänsä häntä koko ajan. Kaisa kuuntelee, ja sanoo haluavansa tavata Neeman äidin. He sopivat, että matkustavat joskus yhdessä Tansaniaan.

Oppimateriaali on suurimmaksi osaksi dialogia, sillä kyse on keskustelukurssista, ja sen tavoite on kulttuurien välinen vuorovaikutus. Tunnin aluksi teksti luetaan vuorotellen, ja opettajana tarkkailen ääntämistä. Samalla varmistetaan, että kaikki ymmärtävät tekstin. Olen opettajana ehkä siinä mielessä vanhanaikainen, että tarkkailen ääntämistä. Olen itse oppinut swahilini paljolti kielistudiossa, ja siitä on ollut minulle paljon etua. En tarkoita, että maahanmuuttajien pitäisi ääntää suomea virheettömästi, mutta ymmärretyksi pitää tulla. Kun dialogi on luettu, vastaavat opiskelijat usein tekstin ymmärrystä testaaviin kysymyksiin, joita olen materiaalista heille tehnyt. Toisilta tämä sujuu hetkessä, jotkut kaipaavat vieriopetusta ja ymmärtämisen kannalta keskeisten asioiden alleviivaamista.  

Tämän jälkeen, tällä kyseisellä kerralla, harjoiteltiin ilmaisemaan ihailua ja rakastamista yksikön ja monikon partitiivin kanssa: Minä ihailen laulajaa; minä rakastan kukkia…  Partitiivia olimme jo harjoitelleet aiemmin, mutta oppilaat toivovat säännöllisesti monikon partitiivin kertausta, sillä monet kokevat sen hankalaksi. Tämän lisäksi opittiin ilmaisemaan tuntemuksia: ’Minusta tuntuu, että…’; ’Minä ajattelen, että…’; ’Minä toivon, että…’

Sitten siirrytään itse keskusteluun. Parikeskustelun aiheena oli se, mitä itse kukin tekee syksyllä. Keskustelu sujuu yleensä melko vaivattomasti, sillä kaikki voivat ilmasta itseään oman tasonsa mukaan, ja aiheet ovat ajankohtaisia ja tekstiin liittyviä. Itse kierrän kuuntelemassa, miten keskustelu sujuu, ja lopuksi kysyn jokaiselta oppilaalta vuorotellen heidän syksysuunnitelmistaan. Seuraavassa tehtävässä parin kanssa keskusteltiin siitä, ketä kukin ihailee. Tekstiä mukaillen, monet ihailivat omaa äitiään. Tämä on aina otettava huomioon eri oppitunneilla, ja oppilaita on vähän ’tönittävä’ keksimään muita vaihtoehtoja ja kertomaan juuri omista näkemyksistään; He eivät välttämättä ole tottuneet siihen, että niillä on merkitystä. Oppilailta voikin painokkaasti kysyä esimerkiksi: ’Ketä muuta sinä ihailet?’ 

Tuntien lopulla harjoitellaan aina kirjallista ilmaisua. Jotkut oppilaat kirjoittavat itsenäisesti, jotkut tarvitsevat enemmän tukea kirjoittamisessa. Tehtävänä tällä kertaa oli jatkaa seuraavia lauseita: 

  • Minä tykkään…
  • Minä ihailen…
  • Minä rakastan…
  • Minusta tuntuu, että…
  • Minä ajattelen, että…
  • Minä toivon, että…

Tunti päättyy aina noin viiden virkkeen kirjoitustehtävään, jonka aiheena tällä kertaa oli, ’Mitä teet syksyllä[i]? Tarkistan kirjoitustehtävät ja annan palautteen sitä mukaa, kun ne valmistuvat.  

Voimaannuttaminen 

Yksi oppituntini käsittelee sitä, mitä naiset osaavat, ja mistä he tykkäävät. Esimerkilläni kerron tunnin alussa, miten nämä kaksi asiaa poikkeavat toisistaan. Osaan kyllä siivota, mutten välttämättä – ainakaan aina – tykkää siitä. Tähän monet naiset samaistuvat heti, ja keksivät vastaavia asioita omasta elämästään. Jälleen Neema ja Kaisa ovat apuna; Neema osaa soitta kitaraa ja Kaisa englantia, mutta he osaavat paljon muutakin. Neema osaa esimerkiksi hoitaa lapsia ja Kaisallakin on siitä jonkin verran kokemusta. 

Maahan muuttaneiden naisten heterogeenisessa joukossa kaikki eivät ole voimaannuttamisen tarpeessa, mutta monet heistä uudessa kulttuurisessa ympäristössä ovat. Maahan muuttaneiden naisten  voimaannuttamiselle voidaan nähdä monta hyvää syytä. Heidän käsissään on paljolti tulevien sukupolvien kotoutuminen ja voimaantuminen on ehdottomasti merkityksellistä myös heille itselleen, jotta he voivat toimia mielekkäästi ja omanarvon tunnolla varustettuina osana suomalaista yhteiskuntaa. Jokaisen naisen tarinat on tässä otettava huomioon. Niillä kaikilla on merkityksensä, ne jaetaan, ja naiset ovat ainakin tähän asti tehneet sen mielellään. Tämä yksi oppitunti, jossa käsitellään osaamista ja tykkäämistä ei ole ainoa, jossa asiaan perehdytään.

Kaikilla oppitunneilla, kuten ihailuoppitunnilla, keskustellaan naisten omista kokemuksista sekä kotimaasta että Suomesta. Jokainen saa kertoa omasta kulttuuristaan, mutta myös antaa näkökulmansa suomalaiseen kulttuuriin omasta (kulttuurisesta) näkökulmastaan. Esimerkiksi aika lailla kurssin alussa Neema ja Kaisa keskustelevat omista suvuistaan ja perheestään. Perheen ja suvun merkitys korostuu Tansaniassa suomalaiseen sukukäsitykseen verrattuna, ja tämä pitää paikkansa myös monien maahanmuuttajaryhmiemme kohdalla. Naisille on tärkeää päästä puhumaan siitä, mikä heille on merkityksellisintä: omat lapset, äidit, isät, tädit, sedät ja isovanhemmat ja laajempi suku aina miniöihin ja vävyihin asti. Heille on kokemukseni mukaan tärkeää kertoa taustoistaan omalla haluamallaan tavalla – aina morsiusmaksuista häihin ja lasten syntymään asti. Joskus on itketty kuolleita omaisia, mutta se ei ole estänyt ketään kertomasta sukutarinaansa.

Olen oppinut, että yksityisyys tässä suhteessa ei ole maahanmuuttajanaisten prioriteetti niin kauan kuin heidän identiteettinsä on opetusta järjestävän tahon puolelta suojassa.  Ja samalla kun Neema kertoo suvustaan, kertoo siitä myös Kaisa: karjalaisista sukujuuristaan äidin puolelta, ja isänsä maanviljelijäperheestä; Sanavarasto ja Suomitietous kehittyy. Jokaiselle tulee tuntumaa suomalaiseen kulttuuriin ja välillä otetaan pieniä kielioppikertauksia siinä, missä ne sopivat tekstiin.[2]

Kulttuurisensitiivisyys

Maahan muuttaneiden opetuksessa käytetyn materiaalin tulisi olla kulttuurisensitiivistä. On selvää, ettei mikään materiaali tai kukaan opettaja voi olla perillä kaikista kulttuureista, joita kursseille osallistuvat edustavat, mutta heidän taustoihinsa voi perehtyä kurssien aikana ja muokata materiaalia sen mukaisesti. Kerrankin suunnittelin, että harjoittelisimme konditionaalia, ja tarkastelin olemassa olevaa materiaalia, jota konditionaalin käytöstä oli. Törmäsin lottovoittoon, ja ajattelin ensin kokeilla sitä. Kerroin suunnitelmani luokalle, ja eräs oppilas sanoi heti, että islamissa ei saa lotota. Olin kyllä tietoinen siitä, että uhkapelit ovat islamissa kiellettyjä, mutta jotenkin olin unohtanut sen. Muutin kurssikerran käsittelemään ajatusta siitä, ’mitä tekisin jos minulla olisi paljon rahaa… ’, ja näin vältyimme kiusalliselta tilanteelta, sillä monet oppilaistani ovat muslimeja. 

Käytän materiaalissani nimenomaan tansanialaista nuorta naista, ja tähän on kaksi syytä. Ensimmäinen on jo edellä mainitsemani seikka: se, että olen Tansanian tutkija, ja tunnen tansanialaisen kulttuurin parhaiten. Toinen seikka on se, että Suomessa on hyvin vähän tansanialaisia maahan muuttajia. Tällöin oppilaat voivat samaistua siihen, että kyseessä on maahan muuttanut nainen niin kuin hekin ovat, mutta samalla varmistuu se, ettei kukaan ei ole etulyöntiasemassa tansanialaisena. Neeman kokemukset Suomesta ovat yleisesti ottaen olleet positiivisia, ja ehkä välillä turhankin positiivisia, myönnän, mutta Neema on luonteeltaan avoin uusille kokemuksille.  Vaikeinta hänelle toistaiseksi on ollut saunominen, alastomuus toisen ihmisen seurassa. Tähän löytyi ratkaisu. Kaisa ja Neema riisuivat ja pukeutuivat eri aikaan Kaisan taloyhtiön saunan pukuhuoneessa, ja käyttivät saunassa pyyhkeitä. 

Mielestäni ei välttämättä ole syytä opettaa maahan muuttaneille naisille jokamiehenoikeuksia, suomalaisia kaloja tai marjoja, ainakaan kovin nopeasti. Esimerkiksi nainen, joka on joutunut viettämään aikaa pakolaisleirillä, ei välttämättä ole kiinnostunut suomalaisen telttaelämän tai marjastuksen saloista tai valmista kuhaa päivälliseksi. Tällainen opetus voi pahimmillaan johtaa oppilaan vieraantumiseen. Tärkeintä on kuunnella, mikä näitä naisia oikeasti kiinnostaa, ja mikä auttaa heitä elämässä eteenpäin tavalla, joka palvelee heidän ja heidän perheittensä etuja. Tässä ei opettajalta välttämättä tarvita eri kulttuurien osaamista – vaikkei siitä haittaakaan ole – vaan ennakkoluulotonta, avointa mieltä ja oppilaitten kuuntelua. Oppilailta voi myös itseltään kysyä, mistä he haluaisivat keskustella, ja mitä he haluaisivat oppia. 

Sarjakuvapiirtäminen osana opetusta

Vedin Kotoutumiskeskus Monikassa keväällä 2019 ensimmäisen sarjakuvakurssini. Oppia aiheeseen olin saanut eräältä kantasuomalaiselta sarjakuvan tekijältä ja ehdotin kurssia Monika-naisille. Kurssin aikana jokainen nainen sai kertoa oman tarinansa. Itse piirsin mallisarjakuvan lapsuusmuistostani Karjalan mummulasta.  En ole koskaan erityisesti piirtänyt, ja jälki oli lähinnä tikku-ukkoja, minkä arvelin vain rohkaisevan naisia. Saimmekin upeita tarinoita, jotka työstimme ensin mustilla tusseilla ja sitten akvarelleilla. Neema ja Kaisa–keskustelukurssin alkaessa päätin sisällyttää piirtämisen kurssiin. Piirsimme esimerkiksi juuri aiheesta ’kun olin lapsi…’ Joku ensin ymmärsi, että piti piirtää omista lapsista, mutta puolentoista tunnin aikana kaikki oivalsivat, mistä oli kyse.

Minusta myös tuntui, että tunnin päätyttyä kaikille naisille tuli se olo, että juuri heidän lapsuusmuistoillaan on merkitystä. Sarjakuvapiirtämisen oheen liitetyt teksti kehittivät omalta osaltaan suomen kielen käyttöä ja kirjoittamista, mutta toimivat myös kotouttamisena; Ajatellaanhan meillä Suomessa, että jokaisen tarinalla ja lasten tarinoilla on suuri merkitys. Ajatus, jota ei ehkä kaikkialla niin pidetäkään itsestäänselvyytenä. Omasta elämästä kertominen omalla piirroksella myös takaa sen, että maahan muuttanut nainen tunnistaa siitä itsensä ja oman tarinansa. Tämä ei maahan muuttaneille suunnatussa kuvamaailmassa ole aina näin (Huttunen 2018). Sarjakuvista kopioitiin sarjakuvalehti ryhmän naisille, ja Monika-Naiset liitto julkaisi sarjakuvia myös sosiaalisessa mediassa. 

Lopuksi

Loppujen lopuksi tarjoamani Neeman ja Kaisan tarina on vain viitekehys oppitunneille, ja näin sen tulee ollakin. Kaikki kunnia kuuluu opiskelijoille. He ovat olleet kiinnostuneet toistensa kulttuureista ja ajatuksista ja luoneet suvaitsevaisen ja aidosti monikulttuurisen tunnelman kurssille. Kulttuurit eivät ole sama asia kuin stereotypiat niistä antavat ymmärtää. Kulttuuri on osittain neuvoteltavissa olevien merkitysten merkityksellinen järjestelmä, joka muuttuu oman sisäisen logiikkansa mukaisesti. Mielestäni on ymmärrettävä, että tämä seikka on kotoutumisen ytimessä, ja sitä on avoimesti hyödynnettävä kotouttavassa suomen kielen opetuksessa. 

Olen työstämässä kurssia aloitteleville suomen kielen opiskelijoille. Sen runkona ovat yleisimmät kysymyssanat, mutta Neema ja Kaisa seikkailevat tälläkin kurssilla. Kulttuurien moninaisuus voikin olla läsnä jo ihan aloittelijoiden opetuksessa. Ajatuksenani ja toiveenani on vielä julkaista Neeman ja Kaisan tarinan, kunhan saan jonkun S2-opettajan innostumaan yhteistyöstä. 


[1]  Sahlinsia (1989) mukaillen, oli kulttuurin muutos sitten pakotettua tai vapaaehtoista, se tapahtuu siis tiettyä kulttuuria edustavan ihmisen oman kulttuurin ehdoilla. Tällöin pakotettu kulttuurinmuutos (ja tässä tapauksessa pakotettu kotouttaminen) ei ole lopputulokseltaan sen ’täydellisempää’, kuin vapaaehtoinenkaan kotoutuminen).

[2] Tässä vaiheessa tunnustan, että Kaisan hahmossa on paljon omaani. Uskon, että tällä tavoin Kaisa on uskottavampi. 


[i] Kirjoittaja on väitellyt sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, Helsingin yliopistosta, aiheena kulttuurin muutos Tansanian sukuma-nyamwezi-alueella. 

Lähteet:

Bodström, Erna 2020. ’Welcome to Fantasy Finland’: Integration as a Cultural Process in Information Packages of Finnish Ministries in years 2000-2018. Helsinki: Unigrafia. 

Hinkkanen, Reea. 2009.’ Someone to Welcome You Home’: Infertility and medicines among the Sukuma-Nyamwezi. Helsinki: Yliopistopaino.

Huttunen, Anu. 2018. ’En löydä itseäni tästä kuvasta’: Käyttäjälähtöinen näkökulma maahanmuuttajille suunnattuun visuaaliseen viestintään. http://www.theseus.fi/handle/10024/151281.

Lévi-Strauss, Claude. 1952. Race and history. Pariisi: UNESCO.

Sahlins, Marshall. 1989. Islands of history. Chicago: University of Chicago Press. 

Sahlins, Marshall. 2004. Apologies to Thucydides. Chicago: University of Chicago Press. 

© 2020 Monika-Naiset liitto ry · Hermannin Rantatie 12 A, 00580 Helsinki · Tietosuoja