Väkivaltaa kokeneiden naisten auttamistyöstä Venäjällä

Mies juo, lyö ja ajaa vaimon ja lapset ulos yhteisestä kodista. Se oli tavallisin tarina, jonka kohtasin tutkiessani venäläisten kriisikeskusten tekemää auttamistyötä Keski- ja Luoteis-Venäjällä. Osallistuin neljän kriisikeskuksen arkeen Iževskissä, Saratovissa ja Sortavalassa pääosin vuosina 2008–2010 havainnoiden niissä tehtävää työtä, haastatellen työntekijöitä ja apua hakevia naisia sekä keräten täydentäviä kirjallisia materiaaleja ja valokuvaten. Vastikään valmistuneessa väitöskirjatutkimuksessani analysoin kriisikeskusten väkivaltatyötä väkivallan tulkintojen, sukupuolen ja toimijuuden näkökulmasta.

Ensimmäiset kriisikeskukset perustettiin Venäjällä kaksi vuosikymmentä sitten. 1990-luvulla työn aloittaneet naisjärjestöt liittivät ongelman sukupuolten eriarvoisuuteen, mutta nykyään varsinkin julkisella sektorilla toimivien kriisikeskusten käytännöissä painottuvat yksilö- ja perhekeskeiset tulkinnat lähisuhdeväkivallasta. Niissä väkivalta nähdään esimerkiksi lapsuudessa opittuna käyttäytymismallina tai perheen vuorovaikutuksen häiriönä, eikä niinkään sukupuolistuneena vallankäyttönä. Sukupuolisensitiivisyys olisi kuitenkin tärkeätä, koska väkivalta kietoutuu kulttuurisiin käsityksiin maskuliinisuudesta, feminiinisyydestä, sukupuolirooleista ja vastuista perheessä.

Huomasin tutkimukseni aikana, että väkivallan ratkaiseminen oli usein sitä kokeneiden naisten vastuulla. Naisten odotettiin joko tekevän päätöksen väkivaltaisen parisuhteen jättämisestä tai yrittävän ehkäistä tulevia väkivaltatilanteita vaalimalla positiivista ilmapiiriä perheessä, ennakoimalla lähestyviä räjähdyksiä ja pakenemalla ajoissa. Lähipiirin vanhemmat naiset saattoivat neuvoa väkivaltaa kokeneita naisia vain sietämään väkivaltaa, kuten aiemmat sukupolvetkin ovat tehneet. Miesten toimijuuteen väkivallan ratkaisemisessa luotettiin vain vähän ja heitä oli käytännössä harvoin kriisikeskusten asiakkaina. Osa ammattilaisista ajatteli tavoitteellisen työn väkivaltaa käyttäneiden miesten kanssa olevan mahdotonta ilman heidät hoitoon velvoittavaa lainsäädäntöä.

Venäjän federaation lainsäädännössä olisikin paljon kehitettävää kodeissa tapahtuvaa väkivaltaa koskien. Nykylait eivät tunnista lähisuhdeväkivallan erityislaatua, kuten tekijän ja uhrin läheistä suhdetta ja väkivallan toistuvuutta. Suurin osa pahoinpitelyistä käsitellään asianomistajarikoksina, jolloin todisteiden hankkiminen on uhrin vastuulla. Lähestymiskieltoa ei ole. Käytännössä poliisi on usein haluton hoitamaan lähisuhdeväkivaltatapauksia ja saattaa kehottaa apua hakevia naisia selvittelemään perheasiat kotona. Parannuksia lainsäädäntöön saattaa kuitenkin olla näköpiirissä. Lakeja säätävän duuman käsittelyssä on parhaillaan lakiehdotus väkivallan ehkäisystä perheessä.

Väkivaltaa kokeneiden naisten tilanteen parantaminen Venäjällä edellyttää myös kohennuksia yhden vanhemman perheiden toimeentuloturvaan ja asumispolitiikan kehittämistä. Nyt monet apua hakevista naisista olivat taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan eivätkä kyenneet järjestämään asumistaan itsenäisesti toisin. Käytännössä suurin osa asiakkaista palasi turvakodissa vietetyn jakson jälkeen asumaan yhdessä väkivallantekijän kanssa. Väkivalta saattoi jatkua vuosia avioeron jälkeenkin, koska vaihtoehtoa ahtaalle yhteisasumiselle ei ollut.

Huolimatta eroista suomalaisen ja venäläisen yhteiskunnan välillä tutkimukseni toi esiin myös paljon yhtäläisyyksiä lähisuhdeväkivallan käsittelyssä Suomessa ja Venäjällä. Esimerkiksi ilmiön yksilö- ja perhekeskeinen käsittely, sukupuolinäkökulmaan kohdistunut vastustus sekä naisten vastuuttaminen ratkaisuista ovat tuttuja Suomessakin. Toivon tutkimukseni väkivaltatyöstä Venäjällä avaavan uusia näkökulmia työkäytäntöihin myös meillä ja tuottavan tietoa, jota voi hyödyntää venäläistaustaisten naisten kanssa tehtävässä työssä.

Maija Jäppinen
Sosiaalityön tutkija, Helsingin yliopisto
Monika-Naiset liiton hallituksen jäsen 2010–2012