Teksti: Marjatta Vasara
Koronavirus iski vuoden 2020 maaliskuun puolivälissä ja katkaisi maahanmuuttajanaisten suomen opetuksen kuten kaiken muunkin toiminnan. Alkuhämmingin jälkeen viriteltiin etätoimintaa, ja minäkin lupauduin yrittämään.
Erilaisia systeemeitä kokeiltiin, oli Teamsia ja Zoomia. Ilman henkilökohtaista it-tukeani Mattia (mieheni) olisin luovuttanut jo alkuvaiheessa, niin monimutkaiselta kaikki tuntui. Useiden kokeilukertojen jälkeen opetus alkoi Zoomin välityksellä. Aluksi koetin vältellä kameraa, josta tuijotti kurttuinen olmi. Minua patistettiin kuitenkin näkymään. Niinpä luin ohjeita, kuinka valaistus ja meikkaus auttavat; olmi sai hiukan väriä naamaansa.
Suomen kielen etäryhmiä oli useampia muiden vapaaehtoisten pitäminä. Lisäksi toimistolla oli myös muutama lähiryhmä työkokeilijoiden ja työntekijöiden ohjaamina, turvavälein ja maskein.
Aluksi pääsin kuunteluoppilaaksi aiemmin aloittaneeseen ryhmään ja sain siellä hyviä vinkkejä. Etäopetukseen olin aikaisemmin tutustunut vain lastenlasten etäkoulunkäynnin kautta. Siinä oli kohdattu teknisiä pulmia ja epävarmoja opettajia; en siis olisi ainoa lajissaan.
Oman ”ryhmän” aloitus viime vuoden toukokuussa sai epäröimään; listalla oli useita nimiä, mutta läpi pääsi vain muutama. Toimistosta yritettiin kaikin keinoin auttaa, mutta oppijoiden tekniset taidot eivät aina riittäneet, vaikka auttajina vilahteli miehiä ja poikia. Niinpä ryhmä kutistui käytännössä pariin säännöllisesti tulevaan, joilla oli suuri tarve saada kontaktia ja puhua suomea.
Hiukan empien lupasin jatkaa syksyllä. Toimistosta kyseltiin ennalta ryhmään tulijoita ja pyrittiin varmistamaan osallistuminen vielä muistuttamalla. Samalla tarkistettiin tekniikka, jotta aikaa ei kuluisi kovin paljon sisääntuloon. Joku paikalla olevista työntekijöistä toimi hostina ja päästi tulijat sisään sekä huolehti opetusmateriaalin esillepanosta.
Oppituokiossa kävi tai käväisi kaikkiaan kaksitoista naista eri maista. Keskimäärin ryhmässä oli neljä henkeä; vaihteluväli oli 2–6. Neljä piipahti kerran, kuusi osallistui 3–4 kertaa. Yksi pääsi 9 ja yksi kaikki 13 kertaa. Suomen osaamisen taso vaihteli ilmeisesti nollasta sujuvaan. Siinäpä sai raapia päätään, että löytyisi jokaiselle jotakin opittavaa.
Paljon opittiin eikä vain suomea. Etäopettajana piti muistaa koko ajan rajoitukset: tarkista mikrofoni ennen aloitusta; oppituokion aikana katso kohti; käytä selkeitä suunliikkeitä; varmista että kuulet ja näet osallistujat. Tämä ei aina onnistunut, sillä mikrofoni oli usein kiinni; kuva katosi; joku hävisi kesken kaiken hoitamaan vauvaa tms. Muutenkin etäopetus vaatii erilaista otetta, kun ei ole välitöntä kontaktia eikä saa kaikkiin samalla tavoin yhteyttä, improvisointi on hankalampaa – eroja voisi luetella paljon.
Usko opetukseen oli välillä koetuksella, kun ei nähnyt eikä kuullut oppijaa mutta kuuli hostilta, että tämä on mukana. Niinpä mainitsin nimen, kysyin, ja pienen tauon jälkeen kehaisin: -Hyvä! Sitkein pysyi mukana kaikki 13 kertaa, ja parilla viimeisellä kerralla tekniikkakin toimi niin, että näin sekä kuulin hänet. Ilokseni huomasin myös, että edistystä oli tapahtunut; alussa epäilin, tokko hän osaa yhtään suomea. Nyt hän sekä ymmärsi että osasi vastata kysymykseeni. Ei tämä sittenkään turhaa touhua ole! Jospa vielä keväällä kokeilisi…
P.S. Piti tarkistaa netistä hänen vastauksensa; nyt minäkin tiedän, mikä on ´nowrus´. Opettaja oppii.
Blogin kirjoittanut Marjatta Vasara on äidinkielen opettaja emerita. Hän on opettanut Monika-Naiset liiton Kotoutumiskeskus Monikassa suomen kieltä maahan muuttaneille naisille vuodesta 2016 lähtien.
