18.10. vietetään EU:n ihmiskaupan vastaista päivää. Ihmiskauppa on vakava yksilön vapauteen ja koskemattomuuteen kohdistuva rikos ja ihmisoikeusloukkaus. Suomessa on viime vuosina tehty vaikuttavaa työtä erityisesti työperäisen ihmiskaupan kitkemiseksi. Ilmiötä tunnistetaan, valvontaa on vahvistettu ja tekijöitä saatu vastuuseen. Marja-, rakennus- ja ravintola-alalla tapahtuva ihmiskauppa on noussut julkiseen keskusteluun ja ihmisten tietoisuuteen.
Työssämme Monika-Naiset liitossa kohtaamme ihmiskaupan ja hyväksikäytön uhreja, joiden tarinat eivät nouse otsikoihin ja joiden tilannetta harvemmin tunnistetaan ihmiskaupaksi myöskään julkisissa palveluissa. Haluamme tässä kirjoituksessa nostaa esiin havaintoja Monika-Naiset liitossa tehtävän ihmiskaupan vastaisen työn arjesta kertomalla naisiin kohdistuvasta ihmiskaupasta, joka kietoutuu vahvasti lähisuhdeväkivallan, kunniaan liittyvän väkivallan ja pakottavan kontrollin ilmiöihin.
Saran tapaus*
Sara on kotimaassaan haavoittuvassa asemassa: hän on nuori, matalasti kouluttautunut ja taloudellisesti heikossa tilanteessa, kuten hänen perheensäkin. Sara houkutellaan Suomeen luvaten tälle onnellista avioliittoa Suomessa asuvan, samaan yhteisöön kuuluvan puolison kanssa, opiskelumahdollisuutta ja myöhemmin työtä, jonka ansioilla hän pystyisi tukemaan perhettään kotimaassaan. Sara suostuu ehdotukseen, sillä vanhempien järjestämästä avioliitosta kieltäytyminen ei oikeastaan tunnu mahdolliselta, ja haluaahan hän hyvää perheelleen. Ehdotettu puolisokin vaikuttaa kunnolliselta ja luotettavalta.
Pian Suomeen saapumisen jälkeen Saran puolison käytös muuttuu uhkaavaksi ja väkivaltaiseksi. Puoliso alkaa kontrolloida Saraa, tämän pukeutumista, liikkumista sekä yhteydenpitoa ystäviin ja perheeseen. Väkivalta arkipäiväistyy. Puoliso takavarikoi Saran passin ja pankkikortin, ja Saralle haetut sosiaalietuudet menevät puolison käyttöön. Sara ei tiedä omista oikeuksistaan Suomessa eikä suomalaisen yhteiskunnan palveluista. Suomen kielen opiskelun sijaan hänet laitetaan töihin puolison ja tämän kaverin omistamaan yritykseen, jossa hänen on tehtävä töitä työvuoroista ja kellosta välittämättä. Vaikka palkka maksetaan Saran tilille, ei hänellä ole rahoihin käyttöoikeutta. Jonkin ajan kuluttua Saran puoliso alkaa painostaa Saraa harrastamaan seksiä yrityksen toisen omistajan kanssa korvaukseksi Saran Suomeen järjestämisestä aiheutuneista kustannuksista.
Saran ilmaistessa halunsa kieltäytyä järjestelystä, hänen puolisonsa uhkaa häntä väkivallalla, oleskeluluvan menettämisellä ja karkottamisella. Puoliso mustamaalaa Saraa tämän perheelle ja yhteisölle, selittäen miten huono nainen ja vaimo sara on. Sara tietää, että kotimaahan palaaminen ei ole hänelle vaihtoehto. Eronneella naisella ei ole siellä yhteisöä mihin palata, ei paikkaa mihin mennä eikä tulevaisuutta. Lopulta Sara pääsee pakenemaan tilanteesta turvakotiin.
Edellä kuvatussa esimerkissä ihmiskauppa näyttäytyy toisiinsa linkittyneiden tapahtumien ketjuna sen sijaan, että kyse olisi yksittäisestä tilanteesta, jossa henkilöä myydään hyötymistarkoituksessa. Onkin tärkeä ymmärtää, että usein ihmiskaupassa on kyse prosessista, jossa erilaiset hyväksikäytön, manipulaation ja pakottamisen muodot seuraavat toisiaan, ja jonka seurauksena uhrin mahdollisuudet vaikuttaa omaan tilanteeseensa tai irtautua siitä ovat merkittävästi kaventuneet. Usein vastaavissa tapauksissa hyväksikäyttö ja väkivalta ennen avun piiriin pääsemistä on jatkunut vuosia, ja tekijä on onnistunut taivuttamaan uhrin määräysvaltansa alle käyttämällä hyväksi uhrin haavoittuvaa asemaa ja tämän riippuvuussuhdetta tekijään. Tämä tekee tilanteesta irrottautumisen erityisen haastavaksi uhrille.
Ihmiskaupan uhrien parissa tekemässämme auttamistyössä olemme havainneet, että edellä kuvatun kaltaiset tilanteet etenevät harvoin poliisitutkinnassa ihmiskauppana, vaikka ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmässä asiakas olisikin tunnistettu ihmiskaupan uhriksi. Ongelmana on, että sen sijaan, että ihmiskauppaan johtaneita tapahtumia tarkasteltaisiin kokonaisuutena, niitä saatetaan tutkia yksittäisinä tekoina, kuten pahoinpitelyinä, raiskauksina ja pakottamisena. Lisäksi pakottavaa kontrollia on hyvin hankala todistaa ja siitä on vaikea kerätä sellaisia todisteita, jotka riittäisivät syytteiden nostamiseen. Oman vaikeutensa tilanteeseen esitetyn kaltaisissa tilanteissa tuo uhrin alkuperäinen ”suostumus” avioliittoon. Avioliitossa tapahtuvat järjestelyt (kuten työskentely puolison yrityksessä tai kotitaloudessa) saatetaan katsoa avioliiton sisäisiksi järjestelyiksi, eikä pakottavaa elementtiä tunnisteta.
Pakkoavioliiton kriminalisointi osana ihmiskauppaa koskevaa lainsäädäntöä on askel kohti uhrien oikeuksien parempaa toteutumista. Tämä ei kuitenkaan riitä, jos mahdollisia ihmiskaupan uhreja kohtaavia ammattilaisia ei ole koulutettu havaitsemaan ja ottamaan puheeksi myös lähisuhteissa tapahtuvaa hyväksikäyttöä ja ihmiskauppaa. Kohtaamamme ihmiskaupan tai sen lähirikoksen kohteiksi joutuneet naiset ovat poikkeuksetta olleet asiakkaina esimerkiksi terveyspalveluissa ja usein myös sosiaalipalveluissa ilman, että heidän tilannettaan on tunnistettu, otettu puheeksi tai lähdetty sen enempää selvittämään.
Monika-Naiset liiton palveluihin hakeudutaan ensisijaisesti lähisuhteessa tapahtuvan väkivaltakokemusten käsittelemiseksi ja on hyvin harvinaista, että naiset itse hahmottaisivat olevansa ihmiskaupan uhreja. Hyväksikäyttö ja ihmiskauppaviitteet tulevat esiin pikkuhiljaa luottamuksen rakennuttua työntekijän kanssa. Avainasemassa ovat tällöin koulutetut työntekijät, jotka ovat harjaantuneita tunnistamaan ihmiskaupan viitteitä asiakkaan tilanteessa ja kertomuksessa.
Ihmiskaupan uhriksi tunnistetulla henkilöllä on lakisääteinen oikeus turvalliseen asumiseen, sosiaali- ja terveyspalveluihin, oikeudelliseen neuvontaan ja tukeen rikosprosessissa. Ihmiskauppaviitteiden mahdollisimman varhainen tunnistaminen on tärkeää, jotta uhrin oikeudet hänelle kuuluviin palveluihin ja tukeen voivat toteutua.
Matalan kynnyksen järjestölähtöiset palvelut ovat välttämättömiä kaikkein haavoittuvammassa asemassa olevien ihmisten tavoittamiseksi ja tuen piiriin saattamiseksi. On tavallista, että väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kokeneita on peloteltu viranomaisilla, ja kynnys avun hakemiseen on korkea. Järjestötyöntekijä on usein ensimmäinen, jolle uhri on uskaltanut kertoa kokemuksistaan, ja ensimmäinen, joka pystyy uhrille ymmärrettävällä tavalla kertomaan hänelle hänen oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan.
Asiaan erikoistuneilla järjestötoimijoilla on keskeinen rooli paitsi tukea tarvitsevien tavoittamisessa, tunnistamisessa ja auttamisessa, myös tiedot tuottamisessa ihmiskauppailmiöstä Suomessa, sekä ihmiskaupan vastaisen työn kehittämisessä. Huolenamme on, että hallituksen suunnittelemat kansalaisjärjestöihin kohdistuvat leikkaukset vaarantavat järjestöjen mahdollisuuden panostaa ihmiskaupan vastaiseen työhön tulevaisuudessa. Tällä on suorat vaikutukset kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmiskaupan uhrien oikeuksien toteutumiseen.
*Saran tarina on kuvitteellinen, todellisista tilanteista koottu kertomus, jonka tarkoitus on havainnollistaa tilannetta, jossa yhdistyy työssämme tyypillisesti kohdattuja ihmiskaupan ja hyväksikäytön piirteitä.
Teksti: Johanna Snellman, Monika-Naiset liitto ry, Ihmiskaupan vastaisen työn asiantuntija