Teksti: Reea Hinkkanen
Tässä blogissa tarkastelen koronayksinäisyyttä Monika-Naiset liiton Yhdessä yli koronakriisin -hankkeesta lähtöisin olevan materiaalin valossa. Materiaali kerättiin farsin- (persian-) ja arabiankielisten naisten ryhmäkeskusteluissa, jotka käsittelivät koronan vaikutusta näiden naisten elämään talvella 2020-21, ja joissa koronayksinäisyys tuli esille yhtenä vahavana teemana. Materiaalista nousee esiin sekä koronayksinäisyyden sosiaalisia syitä että kulttuurisia reaktiota koronaan ja yksinäisyyteen.
Ihmissuhteet kaiken perustana
Ajatus ihmisestä pohjimmiltaan sosiaalisena on universaalisti jaettu. Näkemys saa kuitenkin erilaisia korostuksia eri puolilla maailmaa (ks. esim. Dumont 1980: 8). Se ei esimerkiksi estä meitä kantasuomalaisia tai yleensä länsimaisia ihmisiä tavoittelemasta onnea tai kehittämästä itseämme vain itseämme varten (ks. mt. 9). Itseasiassa tämä nähdään jopa suotavana.
Itsensä löytäminen ja kehittäminen yksilöllisiin tarpeisiin korostuu länsimaisissa kulttuurisissa trendeissä, ja se on tuttua meille suomalaisille. Harrastamme nykyään mindfulnessia, mutta olemme myös jo vuosikymmenien ajan tottuneet vetäytymään erämaahan mökeillemme ja sulkeutuman yksiöihin panostamaan itseemme, oli koronaa tai ei. Sosiaalisessa mediassa onkin paljon stereotyyppisiä meemejä siitä, miten korona ei ole muuttanut kantasuomalaisten todellisuutta ja arkipäivää mitenkään.
Ajatus yksilöstä kaiken päämääränä ei kuitenkaan ole universaalisti jaettu, vaikka individualistinen ajattelu on toki levinnyt ympäri maailmaa. Yleistämisen uhallakin voi sanoa, että edelleen monissa ei-länsimaisissa kulttuureissa ihmissuhteet tulevat ennen yksilöä ja ihminen nähdään ensisijaisesti sosiaalisena olentona.
Mitkä ovat maahan muuttaneiden naisten koronayksinäisyyden taustalla olevat sosiaaliset syyt, ja miten he reagoivat siihen kulttuurisesti? Mitä on koronayksinäinen todellisuus ja koronan vaikutukset niille, joille itseä ei lähtökohtaisesti ole ilman toisia?
Yhdessä yli koronakriisin -hanke
Monika-Naiset liiton Kotoutumiskeskus Monikassa toteutettiin STEAn erillisrahoituksella vajaan vuoden mittainen Yhdessä yli koronakriisin -hanke, joka päättyi helmikuun 2021 lopussa. Hankkeen päätavoitteena oli tarjota omankielistä sosiaalialan neuvontaa, ohjausta ja tukikeskusteluja farsin- ja arabiankielisille naisille, joiden elämään korona on vaikuttanut suuresti.
Ohjauksesta vastasi kaksi hankkeeseen palkattua, äidinkielenään näitä kieliä puhuvaa hanketyöntekijää. Hankkeen aikana naisia autettiin mm. asioimaan eri virastoissa sähköisesti, Kela-, asunto ja oleskelulupa-asioissa, ja heidän kanssaan käytiin tukikeskusteluja lasten asioissa ja ohjattiin väkivaltatilanteissa Kriisikeskus Monikaan.
Yksi keskeinen asia, jonka hankkeen työntekijät huomasivat työssään, oli näiden naisten yksinäisyys. Työntekijät kokivat henkistä riittämättömyyttä sen edessä. Tämä kävi ilmi itsearviointikeskusteluissa, joita työntekijöiden kanssa käytiin hankkeen aikana.
Hankkeen lähestyessä loppuaan, Kotoutumiskeskuksessa järjestettiin myös hankkeen arviota ja raportointia varten ryhmäkeskusteluja, joihin osallistui yhteensä 19 asiakasta, jotka olivat saaneet apua hankkeesta. Ensimmäiset keskustelut liittyivät koronan vaikutuksiin näiden naisten elämässä, ja ne toteutettiin farsin ja arabian kielillä. Hankkeen viime metreillä toteutettiin myös palautekyselyt, joihin osallistui neljä naista kumpaakin kyselyyn. Molemmissa kyselyissä naisten kokema yksinäisyys nousi vahvana teemana esiin.
Kaikissa näissä keskusteluissa kävi ilmi, että koronayksinäisyys on sosiaalinen ongelma, mutta se on myös kulttuurinen ongelma, ja jossain määrin erilainen ongelma farsinkieliselle kuin arabiankieliselle ryhmälle. Tätä blogia varten haastattelin vielä hanketyöntekijöitä erityisesti heidän asiakkaittensa kokemasta yksinäisyydestä; Siitä, miten he näkevät sen sosiaalialan työntekijöinä ja oman kulttuurinsa edustajina.
Haavoittuvuus ja koronayksinäisyyden sosiaaliset syyt
Koronayksinäisyys on vakava ongelma etenkin haavoittuville ryhmille. Mediassa on ollut paljonkin keskustelua vanhusten ja mielenterveyskuntoutujien koronayksinäisyydestä, mutta maahan muuttaneiden naisten tilanteeseen keskustelu ei ole ulottunut.
Monika-Naisten hankkeesta kerätyn materiaalin ja hankkeen hanketyöntekijöiden näkökulmasta koronayksinäisyys on erittäin vakava ongelma hankkeen asiakkaille, naisille, joiden on jo muutenkin vaikeaa löytää paikkaansa tässä yhteiskunnassa.
Korona on vaikeuttanut naisten opiskelua, joka on tapahtunut etäopetuksessa. Aina välineet kotona eivät ole riittävät etäopetukseen osallistumiseen ja digitaidot voivat olla puutteelliset. Yksi arabiankielinen asiakas kertookin seuraavaa:
’Että, että toi, korona on vaikuttanut, kun hän opiskelee, on vaikuttanut enemmän siihen opiskeluun. Nyt, että kyllä opiskelu järjestyy Zoomin kautta, mutta hänen mielestä, että hän ei ymmärrä yhtään. Ei oo samalla tavalla kuin paikan päällä.’
Työharjoittelupaikkojen saanti on myös vaikeaa. Työnantajat eivät ole olleet halukkaita ottamaan harjoittelijoita koronan aikaan. Maahan muuttaneille naisille työn saanti on myös lähtökohtaisesti vaikeampaa kuin maahan muuttaneille miehille (ks. Työ- ja elinkeinoministeriö 2020: 28-43) ja korona ei ole helpottanut tätä tilannetta.
Kaikista näistä tekijöistä seuraa väistämättä sosiaalista eristäytymistä.
Koronayksinäisyys on itsessään vakava ongelma, mutta sillä on myös käytännön sosiaalisia seurauksia näille naisille:
’Tää korona vielä vaikuttaa siihen, että he eivät ole pystyny liikkumaan helposti, ja kun he olivat kuulunu riskiryhmään vielä. Niin sitten he pysyneet kokonaan, koko ajan kotona. Ja se on aiheuttanut heille tietysti paljon ongelmia, että he eivät, esimerkiksi pystyneet käymään Kelassa, TE-toimistolla tai asioimaan näihin.’
Näin kertoi farsinkielinen hanketyöntekijä asiakastyöstään. Hän korosti näiden naisten yksinäisyyttä ja samalla viittasi kaikkiin niihin vaikeuksiin, joita nämä naiset käytännössä kohtaavat arjessa koronan takia.
Korona-aikaan virastossa asiointi on hankalaa paikan päällä ja naisten on täytynyt oppia käyttämään sähköisiä palveluita. He mieluummin todellakin pysyvät kotona, kuin lähtevät minnekään asioimaan, vaikka se vaikeuttaisi heidän elämäänsä suurestikin. Kyse oli koronalta suojautumisen tarpeesta, joka oli erilaista näissä kahdessa ryhmässä, ja jonka syyt näyttävät liittyvän näiden naisten erilaisiin (ja osittain kulttuurisiin) taustoihin.
Kulttuuriset reaktiot koronaan
Yksi farsinkielisen keskusteluryhmän naisista totesi: ’Vaikka olisi ystäviä, hekin ovat yksinäisiä’. Tämä kertoo minusta kokonaisvaltaisesta yksinäisyyden tunteesta. Siitä, että yksinäisyyteen ei ole löydettävissä tukea edes ystäviltä, jos heitä ylipäätänsä on. Toinen nainen totesi: ’Puhun puhelimessa, esimerkiksi Whatsapp, mutta se ei auta, kun [niin kuin] ihminen lähellä.’
Yhdessä yli koronakriisin -hankkeesta kerätystä materiaalista nousi esille kulttuurisia reaktioita koronaan, joista keskustelin myös hankkeen työntekijöiden kanssa.
Arabiankielisen keskusteluryhmän jäsenetolivat kotoisin Irakista, Marokosta ja Algeriasta. He ovat siis arabeja. Farsinkielisen ryhmän jäsenet taas olivat kotoisin Iranista ja Afganistanista, puhuen äidinkielenään farsia ja persiaa, jotka käytännössä ovat sama kieli. Iranin suurin etninen ryhmä ovat persialaiset ja Afganistanin pashtut, joiden alkuperä on Iranissa. Naiset olivat kaiken ikäisiä, jotkut perheellisiä, joillakin oli aikuiset lapset ja jotkut asuivat yksin.
Arabiankielinen ryhmä
Arabimaissa yhteisöllisyys kuuluu sekä arkeen että juhlaan. Sosiaaliset verkostot ulottuvat laajalle ja tulevat esille niin pitkissä tervehdyksissä tuttujen kanssa kaupungilla kuin Iid-juhlissa, joissa sukulaiset ja ystävät tulevat ja menevät juhlan aikana. Yksinäinen nainen on poikkeus. Kuten arabiankielinen työntekijä sanoi, hänen täytyy olla kokenut niin kovia, ettei luota enää toisiin ihmisiin, ja perhe pyrkii heti puuttumaan tähän yksinäisyyteen.
Arabiankielisessä keskusteluryhmässä oli kolme pohjoisafrikkalaista ja kaksi irakilaista naista. Irakilaiset naiset ovat lähtökohdiltaan yksinäisempiä kuin pohjoisafrikkalaiset. He ovat sodan takia joutuneet jättämään perheensä ja joskus lapsensa kotimaahan. Heillä on uudessa kotimassaan tämän takia traumoja ja paljon sosiaalisia ongelmia ja myös epäluuloa toisia irakilaisia kohtaan, kertoo arabiankielinen työntekijä. Tämä ei kuitenkaan poista toisten ihmisten kaipuuta, jota korona ei ole helpottanut.
Pohjoisafrikkalaisen ryhmän naisilla taas on sosiaalisia verkostoja Suomessa, jotka ovat olleet heille suuri tuki, mutta joiden ylläpitoa korona on vaikeuttanut huomattavasti. Korona uhkaa myös irakilaisten naisten vähiä kontakteja:
’Eli se [korona] on vaikuttanut kaikkeen. Eli toi psyykkinen, jos ajatellaan toi psyykkinen, psyykkinen osalta, kun ei voi nähdä kavereita. Ja, ja, ja sä pelkäät, että jos sä tapaat muita, sä pelkäät, että siitä, jos tartuntaa.’
Side kotimaassa asuvaan perheeseen on näillä naisilla vahva, ja se on osaltaan vielä vahvistunut koronan aikana. Pohjoisafrikkalainen nainen kertoo seuraavaa, kun kysyin, oliko koronasta seurannut jotain hyvää:
’…hyödyllinen asia… että tultiin lähemmäksi perheen kanssa. Tuntuu, että ollaan niin läheisiä… enemmän kuin ennen.’
Vierailut kotimaahan eivät ole kuitenkaan mahdollisia, kuten ennen ja huoli perheestä on kova. Irakilainen nainen kertoo seuraavaa:
’…kun me asutaan täällä Suomessa ja perhe asuu muualla. Meillä on pelko, että kun tiedetään, että siellä muualla, että siellä omassa maassa ei oo samat säännöt. Ei oo samat sitä, että, että on pelko siitä, että… että, jos ne sairastuu koronasta.’
Joillakin naisilla on taustalla ero, jo heti kohta Suomeen saavuttuaan, jolloin verkostoja, jotka ovat olleet miehen varassa ei ole. Koronatilanteessa näitä ei synnykään.
Farsinkielinen ryhmä
Farsinkielisessä ryhmässä voi sanoa olevan samankaltaisia piirteitä kuin irakilaisten naisten yksinäisyydessä. Farsinkielinen työntekijä tiivisti joidenkin naisten koronayksinäisyyttä seuraavasti:
’Sen kerran viikossa, niinku perhetapaamisen, vaikka he ovat yksinäisiä, lapsi on niinku jossain, omassa elämässään kiinni, mutta kuitenkin se kerran viikossa heillä oli niinku tosi tärkeä tapaaminen.’
Vaikuttaa siltä, että jotkut farsinkielisen ryhmän jäsenet ovat niin yksinäisiä, että korona ei juuri ole vaikuttanut heidän arkeensa, jos toki se ei ole sitä helpottanutkaan. Hanketyöntekijä jatkaa:
’Mm …jotkut asiakas kyllä… he ovat tottuneet siihen niinku yksinäisyys, että ei ehkä niinku liian pitkään vaikuttanut tää korona, kun he ovat yksinäisiä ollut ja nyt kun koronakin tuli, ei vaikuttanut paljon. He ovat tottuneet siihen, että oma perhe ei ole täällä. Ei oo ystäviä ja perhe on jossain Iranissa, Afganistanissa ja Irakissa ja Syyriassa.’
Afganistanilaisilla naisilla on sotatausta, kuten iranilaisilla naisilla. Afganistanissa naisen rooli on myös hyvin rajattu kotipiiriin. Perhe ja sukulaiset ovatkin kaikki kaikessa, ja tilanne on samankaltainen afganistanilaisten asiakkaitten keskuudessa täällä Suomessa. Iranilaiset naiset ovat ryhmän itsenäisimpiä. Heillä on usein rooli yhteiskunnassa, koulutus ja työpaikka. Kuten farsinkielinen hanketyöntekijä sanoi, he eivät ole tottuneet työttömyyteen, jonka he ovat kohdanneet Suomessa.
Afganistanilaisen ryhmän naisilla on hanketyöntekijän mukaan Suomessa ystäviä kotimaasta, mutta iranilaisnaiset vierastavat muiden iranilaisten kanssa ystävystymistä. He hakeutuvat mieluummin suomalaisten seuraan, sillä he toivovat näin oppivansa nopeammin suomea ja saavansa tarpeellisia kontakteja löytääkseen työpaikan. Jotkut heistä ovat kristittyjä ja suhtautuvat varauksin muihin iranilaisiin.
Samoin, kuin arabiankielisellä ryhmällä, oli farsinkielisen ryhmän jäsenillä huoli kotimaahan jääneistä vanhemmista ja isovanhemmista. Yhteyttä pidetään sosiaalisessa mediassa ja Skypessä.
Koronalta suojautuminen
Koronalta suojautumisessa nämä ryhmät määrin poikkesivat toisistaan.
Näiden pienten otosten pohjalta vaikutti siltä, että vaikka molemmat ryhmät olivat yksinäisiä, farsinkielisen ryhmän, ja erityisesti iranilaisten naisten, koronasta selviytymisen strategia oli pääosin nimenomaan fyysinen eristäytyminen. Pohjoisafrikkalaiset naiset halusivat taas pitää tiukasti kiinni vähentyneistä sosiaalisista kontakteistaan, ja kokivat nämä keskeisinä koronasta selviytymisessä. Irakilaiset naiset myös toivoivat lisää sosiaalisia kontakteja elämäänsä.
Kuten hanketyöntekijä kuvasi, arabiankielinen ryhmä koki yksinäisyyden suurempana haittana, kuin mahdollisen koronalle altistumisen. Jotkut farsinkielisen keskusteluryhmän jäsenet taas eristäytyivät enemmän, kuin olen koskaan kuullut kenenkään kantasuomalaisen suojautuvan, mikä voi jo itsessään olla monin tavoin haitallista.
Yksi heistä, iranilainen nainen, turvautui lähes täydellisen fyysisen eristäytymisen lisäksi mm. jatkuvaan kodin desinfiointiin: ’… tää viirusin korona, menee nopeampi pois, kun ihmiset itse suojata oma koti.’ Omien aikuisten lastenkin kanssa farsinkielinen ryhmä on tehnyt sääntöjä; tavataan kerran viikossa tai ei ollenkaan.
Onko farsinkielinen ryhmä ja heistä erityisesti iranilaiset, niin tottunut yksinäisyyteen, että he nojautuvat siihen näin koronakriisitilanteessakin täysin? Tämä on paljon mahdollista, ja tässä kohtaa on hyvä myös ehkä mainita, että koronayksinäisyydellä voi olla vakavat seuraukset kotoutumiselle.
Yksinäisyys ja kotoutuminen
Kotoutumisessa näillä kahdella ryhmällä oli myös erilaiset strategiat. Arabiankielinen ryhmä turvautui kotoutumisessa jo olemassa oleviin sosiaalisiin kontakteihin Suomessa, joita korona uhkaa.
Oli selvästi havaittavissa, että yhden Pohjois-Afrikasta kotoisin olevan naisen kotoutumisen ja myös koronatietouden esteenä oli nimenomaan hänen lähes täydellinen fyysinen eristäytymisensä muusta arabiankielisestä yhteisöstä, mikä liittyi hänen Suomeen tulonsa olosuhteisiin.
Farsinkielisen ryhmän kotoutumisstrategia oli pääosin itsenäinen suomen opiskelu, nyt korona-aikaan, etäkursseilla. Farsinkielisen ryhmän toiveena olikin koronan pitkittyessä, että kurssit järjestettäisiin edelleen etänä. Tämä on linjassa heidän koronasta selviytymisstrategiansa kanssa.
Farsinkielinen ryhmä saattaa näin äkkiseltään vaikuttaa meistä orientoituneemmalta kotoutumiseen, mutta kotoutumisen edellytyksenä voidaan kuitenkin pitää sosiaalisten kontaktien olemassaoloa, joita korona siis vakavasti uhkaa.
Vaikka farsinkielisen ryhmän ja erityisesti iranilaisten naisten koronayksinäisyys oli jossain määrin omavalintaista, haluan korostaa, että se ei tehnyt siitä yhtään vähemmän vakavampaa kulttuurisesti tai sosiaalisesti. Näillä naisilla on hyvin erilaiset taustat, mutta koronayksinäisyys koskettaa heitä kaikkia ja Monika-Naiset liitto oli lähes ainoa paikka, missä sitä saattoi lievittää. Arabiankielinen ryhmä jopa toivoi vastaavia keskusteluryhmiä jatkossakin. Näin he voisivat tavata ystäviään.
Palvelun ja tuen tarve
Arabiankielinen hanketyöntekijä kertoi siitä, miten asiakkaat muistelevat aikaa ennen koronaa ja hetkiä, joita he saattoivat viettää Kotoutumiskeskuksessa järjestettyjen kurssien jälkeen kahvitellen opiskelukavereiden kanssa ja vaihtaen kuulumisia. Tämä on nyt muuttunut.
Koronan aikana Monika-Naiset liiton Kotoutumiskeskus Monikassa on tarjottu naisille monenlaisia palveluita, kuten omankielistä ohjausta, neuvontaa, tukikeskusteluja ja ryhmätoimintaa, joka on pääosin ollut etänä.
Yksilöohjaus koostuu sosiaalialan palveluista; Se ohjaa asioinnissa esimerkiksi oleskelulupa-asioissa, Kelassa tai asuntoasioissa. Palveluita on ollut saatavilla etänä, esimerkiksi valtakunnallisessa, ilmaisessa puhelinnumerossa sekä paikan päällä Kotoutumiskeskuksessa. Tukikeskusteluja on käyty monenlaisissa naisia askarruttavissa asioissa, myös koronayksinäisyydestä.
Ryhmätoiminnassa on tarjolla mm. suomen kielen ja englannin opintoja sekä digiopintoja, ja sen tarkoitus on osittain vähentää naisten kokemaa yksinäisyyttä ja pitää heitä mukana yhteiskunnassa, vaikka opetus onkin ollut Zoomissa.
Palvelun tarve on lisääntynyt koronan aikana. Farsinkielinen asiakas kertoi tästä tarpeesta seuraavaa:
’… mutta ne on todellakin lyhyet ajat, tunnit [yksilöohjaus, tukikeskustelut ja kurssitoiminta], koska ne asiat tarvitsee enemmän. Se aika, näin sanottuna omalla äidinkielellä, henkilökunta tai virkailija, myös näitä tunteja, koska me ollaan yksinäisiä, me ollaan niinku, tarvitaan apua, tarvitaan niinku enemmän palvelua.’
Farsinkielinen nainen puhui lisääntyneestä palvelun tarpeesta koronayksinäisyyden keskellä. Vaikka palvelua ei tämän asiakkaan mukaan ollut aina riittävästi tarjolla, hän koki palvelun hyväksi ja kiitteli erityisesti naiserityistä palvelua, sillä hän kokisi miesten kanssa asioinnin vaikeaksi.
Vaikka palvelut paikan päällä ovat korona takia rajoitetummat, yksinäisyyden keskellä Monika-Naisten omakieliset palvelut ovat monen kohdalla olleet ainoa paikka, jossa toisia ihmisiä voi kohdata. Toisiin järjestöihinkään ei ole voinut ohjata näin korona-aikana niin kuin ennen. Myös oman työntekijän luotettavuus korostui merkittävänä tekijänä ryhmäkeskusteluissa.
Yksi arabiankielinen asiakas kutsui Monika-Naisia toiseksi kodikseen ja farsinkielisille asiakkaille perjantainen omakielinen digiryhmä ja mahdolliset keskustelut hanketyöntekijän kanssa sen jälkeen, tuovat lohtua yksinäisyyteen:
’Mä joka päivä lasken, milloin tulee perjantaina [farsinkielinen digiryhmä], kun mä tulen takaisin täällä, koska tää on semmonen ilon koti minulle.’
Henkilökunta on huomannut korostuneen tuen tarpeen, ja ne kohdat, joissa kokevat riittämättömyyttä. Arabiankielinen työntekijä puhui ihmiskohtaamisesta ja siitä, miten se on muuttunut. Hän kuvasi hyvin, miten ennen halattiin ja nyt suojaudutaan; Nyt on varotoimenpiteitä ja erillinen huone tapaamisille. Hän kertoi myös joistakin asiakkaista, joiden kanssa on ollut henkisesti raskasta: ’Itse joudun miettimään, miten tämä ihminen pärjää.’ Hän onkin pidentänyt tapaamisaikoja tukikeskusteluille, lievittääkseen naisten yksinäisyyttä.
Tukikeskusteluja siis on käyty, mutta kuten farsinkielinen työtekijä sanoo, nousee yksinäisyys ja esimerkiksi huolet kotimaahan jääneistä sukulaisista esiin yhä uudelleen.
Lopuksi
Olen tässä blogissa pyrkinyt tuomaan esiin yhden haavoittuvan ryhmän koronayksinäisyyden sosiaalisia ja kulttuurisia syitä ja seurauksia. Olen yrittänyt vastata kysymykseen: Mitä on koronayksinäinen todellisuus niille, joita itseä ei ole ilman toisia?
Kirjoittaessani huomasin, että pystyn vain esittämään hankkeen materiaalista nousseita faktoja, näkemyksiä ja ehkä välittämään joitakin hankkeen kohderyhmien naisten tunnelmia. Lopputulos on yleistävä. Toisten kulttuurien edustajien näkökulman perusteellinen esille tuominen vaatisi pitkän antropologisen perehtymisen kyseisiin kulttuureihin ja olisi sittenkin vain osittain mahdollista. Meidän, joille yksinäisyys on jopa voimavara, on lopultakin jättäydyttävä oman mielikuvituksemme varaan, yritettävä parhaamme ymmärtää ja toimia sen mukaisesti.
Yhdessä yli koronakriisi -hankkeen yhtenä onnistumisena voi pitää sitä, että hankkeen kohderyhmän naisten yksinäisyys on havaittu ja siihen on lähdetty tarttumaan hanketyöntekijöiden toimesta.
Lähteet:
Dumont, Louis1980 [1966]. Homo Hierarchicus: The Caste System and Its Implications. Chicago: University of Chicago Press.
Työ- ja elinkeinoministeriö 2020. Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2019.
Blogin kirjoittanut Reea Hinkkanen on valtiotieteiden tohtori, joka on väitellyt sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, Helsingin yliopistosta. Hän on toiminut vapaaehtoisena suomen kielen opettajana Monika-Naiset liiton Kotoutumiskeskus Monikassa vuodesta 2016 lähtien.
